Hyveet

Hyveet ovat olleet olemassa aina. Tai ainakin niin kauan kuin on ollut olemassa ihmisiä. Kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina on ollut jokin käsitys siitä, millainen on hyvä ihminen ja mitkä ominaisuudet hänestä sellaisen tekevät.

Läntisessä kulttuuripiirissä hyvekäsitys on viimeiset 2300 vuotta perustunut ennen kaikkea Aristoteleen näkemyksiin. Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassaan hahmotteleman hyveteorian keskeiset periaatteet – hyveiden yhteisöllisyys, hyveellisen toiminnan vapaaehtoisuus, hyveiden ja niiden mukaisen toiminnan yhteenkuuluvuus – ovat edelleen länsimaisen hyve-etiikan valtavirtaa.

Suomessa kuten kaikkialla muuallakin hyveet ovat kuuluneet ennen kaikkea kasvatuksen työkalupakkiin. Koulumaailmassa hyveiden kulta-aikaa oli viime vuosisadan alkupuoli, jolloin hyveet muodostivat kansakoulukasvatuksen kovan ytimen, mutta hyveet kuuluivat koulun opetusohjelmaan pitkään tämän jälkeenkin. Vielä vuonna 1970 hyväksytyssä peruskoulun ensimmäisessä opetussuunnitelmassa opettajia kehotettiin kasvattamaan lapset, ei kaikkiin opettajan tärkeinä pitämiin luonteenhyveisiin, jotta lapset eivät alkaisi liiaksi muistuttaa opettajansa persoonallisuusihannetta, mutta ainakin neljään keskeisimpään eli ystävällisyyteen, auttavaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja totuudellisuuteen.

Vuosituhannen loppua kohden hyveistä puhuminen alkoi kuitenkin nopeaan tahtiin hiipua koko yhteiskunnassa koulumaailma mukaan lukien. Vuoden 1985 peruskoulun opetussuunnitelmassa koko sanaa ei enää mainittu, ja kun akateemikko Oiva Ketonen Helsingin Sanomien kirjoituksessaan toukokuussa 1993 kyseli suomalaisten kansalaishyveiden perään, hän joutui toteamaan: ”Ei näytä kovin hyvältä. Ehkä postmoderni suomalainen häpeää, jos joku sanoo hänen kunnioittavan kansalaishyveitä.”

Hyvepuheen katoamisen taustalla näyttäisi olevan koko läntisessä kulttuurissa jo toisen maailmansodan jälkeen käynnistynyt suuri siirtymä yhteisöllisyydestä kohti aina vain syvenevää individualismia. Peruskoulun alkuvuosikymmenien jälkeen kasvatuksen painopisteen siirtyminen yhteisön hyvästä yksilön hyvään on käynyt aina vain selvemmäksi. Kasvatuksen keskiöön ovat tulleet yhteisöllisten hyveiden sijaan yksilön oikeudet, yksilölliset valinnat ja elämäntyyli sekä omien vahvuuksien ja suorituskyvyn kehittäminen.

Hyveet ovat kuitenkin tulossa takaisin. Akateemisessa etiikan tutkimuksessa hyveet ovat olleet maailmalla kuuma aihe viimeistään 1980-luvulta alkaen, ja viime vuosina hyveistä on kirjoitettu kirjoja jo suomeksikin. YK:n valtuuttama hyvän elämän edellytyksiä eri yhteiskunnissa vuosittain selvittävä World Happiness Report -tutkijaryhmä ilmoitti keväällä 2023 keskittyvänsä jatkossa siihen, miten hyvin yhteiskunnat tukevat kansalaisten kasvua hyveisiin ja miten hyvin kansalaiset eri maissa hyveitään toteuttavat.

Hyveiden uutta tulemista on vaikea pitää muuna kuin hyvänä asiana. Me olemme paitsi yksilöitä myös yhteisöllisiä olioita, ja hyveet tuottavat hyvää kummassakin ulottuvuudessa: ”Ja jos kaikki kilpailisivat jaloudessa ja jännittäisivät voimansa hyvien tekojen tekemiseksi, yhteisö saisi kaiken tarvitsemansa ja kukin itselleen suurimman hyvän, sillä hyve on sellainen”, kuten Aristoteles asian Nikomakhoksen etiikassaan muotoili.